En ikinä väsy katselemaan eläinlapsosia. Saatan jäädä tuijottamaan tuota omaa yläkulman nukkuvaa cavaljerin pentuakin vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Mietin kuinka ottaisin sen syliin ja puhelisin sille hempeitä... Jos olisi sellainen ammatti kuin eläintenpoikasten hellijä, niin jättäisin yliopisto-opintoni epäröimättä ja suuntautuisin sille alalle ihan kympillä. Minusta tulisi alan huippuosaaja, ja niittäisin työlläni mainetta ja kunniaa - niin suuri työmotivaatio minulla olisi! Mutta ei. Minä en voi saada edes omaa koiraa tai kissaa, sillä mies on muka allerginen. Oikeastaan se on ihan järkyttävän kamalaa, enkä ole ihan varma selviänkö siitä edes hengissä. Varsinkaan nyt kun annoin surulle vallan...
Eikös Ostos-TV:llä myyty jotain eläinlapsos-DVD:tä...? Olispa hienoa saada joskus se vaikka lahjaksi, jos se oikeasti on hyvä. Mitään valmiiksi naurettuja kotivideoita en kaipaisi.

Minulla on kyllä lapsuudessa ollut pikkuinen koira. Se eli 16 vuotta ja on ehkä nyt syntynyt jo uudelleen, johonkin toiseen ruumiillistumaan. Uskon niin. Olisipa mukava tavata hänet. Tai sitten ei, voisi vaikka illuusio ihanasta pikkukoirasta särkyä. Jospa hän onkin nyt vaikka virtahepo Afrikassa, tai korppikotka Amerikassa... Voi sitä pientä koiraa!