Tänään on kyllä sellanen jumi päällä, että ei toista! Ensinnäkin nukuin kolme tuntia pommiin, vaikka kaksi kelloa oli herättämässä. Ilmeisesti hektinen viikonloppu vaati veronsa vaikka väkisin. Kuin ihmeen kaupalla olen kuitenkin saanut peppuni raahattua koululle. 20 päivän bussilippukin on nyt mennyt vanhaksi, joten pyöräilykausi sai siten luvan nyt alkaa. Oli oikeastaan varsin mukavaa ajella taas omassa rauhassa keväisessä säässä ja kuunnella Ismo Alankoa:

"Rakastan merta ja rakastan sua, rakastan tuulta ja seikkailua. Rakastan auringon säteiden paljastamaa pölyvanaa..."

Mitään kovin järkevää en kyllä oikeastaan ole saanut aikaiseksi. Tuntuu siltä kuin pääni kaikuisi tyhjyyttään. Viimeinen aivosolu poukkoilee kallossa sinne tänne, sillä se kärsii yksinäisyydestä ja klaustrofobiasta. Voi sitä solua. Päätin pakottaa itseni menemään jumpaan tossa illemmalla, vaikka en ole edes varma onko kaikki jumppakamat mukana. Toivottavasti ei tarttis pelkillä tissareilla (ammattitermi ;) punnerrella... Mieskin totesi eilen illalla olevansa huolissaan kun en enää harrasta liikuntaa. Niinpä, minäkin olen siitä huolissani. Minusta tulee ikävä ihminen kun en liiku. No, tänään ajan ja jumppaan - että NIIN. Miten voikin olla sellanen olo, kuin ei tekisi itse mitään. Keho saattaa kyllä puuhailla jotain epämääräistä, kuten esim. leipoa mokkapaloja ja ajaa kouluun, mutta minä itse vain seuraan hämillään sen puuhasteluja ja yritän pysyä juonessa mukana. Sellainen tunne on vaivannut jo eilisestä lähtien. Epätodellista...
 
Pistin mp3:een muuten myös Schnappin tunnarin - mainio päivänpiristys!