Alan pikku hiljaa uskoa, että minustakin tulee vihdoin hullu. Päästä alkaa viirata. Eikös se vaihe ole lähes jokaisella ihmisellä edessä jossain vaiheessa elämää...? Ainakin suurimmalla osalla. Olenkin jo odotellut sitä, sillä en uskonut sen menevän ohi ainoastaan teiniangstissa kärvistellessä. Ei, se olisi ollut liian helppoa.

Tänään ei mennyt ihan putkeen. Epäonnistuin koulutehtävän tekemisessä. Sitten hämmentelin jo aikaisemmin mainitsemaani soppaa. Tulin kotiin, enkä löytänyt kotipöksyjäni - aloin parkua. Mies lähti kauppaan. Hänen lyhyen poissaolonsa aikana päätin, että en ala huutaa hänelle eräästä asiasta, mikä oli edesauttanut parkukohtauksen syntyä. Hän oli palattuaan tuskin ehtinyt laittaa ovea kiinni, kuin jo huusin hänelle siitä asiasta pää punaisena. Hän oli myös tuonut kaupasta väärää ruokaa - raivollani ei enää ollut mitään rajoja. Hän lähti karkuun, ja minä jäin parkumaan. Oli nälkä, muttei voinut syödä väärää ruokaa. Yritin katsoa telkkaria, mutta siellä oli vaan kaikkea ihanaa ja onnellista ja täydellistä. Aina vaan itketti enemmän. Välillä helpotti, mutta sitten syöksyin taas syvemmälle. Kuin nopeaa tunteiden vuoristorataa, joka ei kuitenkaan noussut koskaan erityisen korkealle. Ehdin käydä läpi vaikka mitä vaihtoehtoja elämäni suunnalle, mutta mitkään eivät tuntuneet hyviltä. Olen umpikujassa. Tuhlaan elämääni ihmisyyden kellareihin (kiitos ilmaisusta Pico), eikä minusta voi koskaan tulla mitään järkevää kokonaisuutta. Pirstaloidun, niin kuin Espoon metsät.

Säälin miestä, ja minusta usein tuntuu että minun on lähdettävä, suojellakseni häntä minulta.